”Sietokyky alkaa olla finaalissa” – Carl Knif Company on sinnitellyt 13 vuotta yhden osa-aikaisen työntekijän varassa
Ajat ovat taiteelle ja kulttuurille vaikeat. VOS-teattereilla ja ryhmillä on omat ongelmansa, freelancereilla omansa, mutta näiden kahden väliin jääviä vapaan kentän toimijoita saatetaan rangaista siitäkin, että joku tekijöistä saa henkilökohtaisen apurahan. Niin on käynyt esimerkiksi koreografi Carl Knifille ja hänen tanssiryhmälleen.
Alan hajoaminen alkoi jo ennen koronapandemiaa.
Vaikka kulut oli karsittu minimiin ja uusia teoksia tehtiin niin usein kuin laadusta tinkimättä voitiin, vakiintuneesti toimivan ryhmänkin oli yhä vaikeampi saada säännöllistä rahoitusta.
Taiteilijat halusivat vain tehdä taidetta ja osallistua yhteiseen keskusteluun. Tanssijat tarvitsisivat töitä, ja ryhmät pyrkivät työllistämään alansa taitavia tekijöitä. Järkevätkään perustelut eivät silti tuntuneet riittäviltä. Ehtoja tiukennettiin, rahoitusta karsittiin, avustuksia vähennettiin.
Alalla oli totuttu epävarmuuteen, ja vaikka vuoden 2020 alussa alkanut maailmanlaajuinen pandemia sai tilanteen tuntumaan hetkittäin epätoivoiselta, tunne samassa veneessä olemisesta ja ongelman väistämättömästä loppumisesta jossain vaiheessa kannatteli vielä monia.
Opetus- ja kulttuuriministeriö, Taiteen edistämiskeskus, säätiöt ja rahastot tekivät parhaansa tukeakseen kokoontumisrajoituksista kärsivää esittävää taidetta. Mutta kun pandemiasta viimein päästiin, käännettä parempaan ei tapahtunutkaan. Päin vastoin.
Talouden laskusuhdanne, kasvava työttömyys, nykyisen hallituksen linjaukset ja kulttuuriin kohdistetut leikkaukset ovat työntäneet taiteen tekijät niin reunalle, että monella ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin pudota tai vaihtaa alaa.
Kumpaakaan ei ole tehty helpoksi: turvaverkoissa on isoja reikiä, uudelleen kouluttautumisestakin pitäisi maksaa.
─────
Omaa tanssiryhmää kolmetoista vuotta luotsannut Carl Knif ei vaikuta sen enempää pessimistiltä kuin optimistiltakaan. Hänen realistinen näkemyksensä on, että vapaan taiteen kenttä ei enää kestä enempää.
”Kaikilla on akuutti huoli tulevasta. On selvitty monenlaisesta ja ajateltu, että tämä vuosi vielä, emmeköhän pärjää, vielä tsempataan ja jaksetaan, tästä kyllä selvitään. Yleinen tunne on ollut, että näin ei voi jatkua – ja sitten on kuitenkin jatkettu. Nyt on alkanut tuntua siltä, että emme välttämättä selviäkään. Ehkä meidät pakotetaan luopumaan yksi kerrallaan.”
Vaikka monet taiteilijat ovat osoittaneet vaikeuksien edessä sitkeyttä ja määrätietoisuutta, jokainen ymmärtää, että jatkuvassa epävarmuudessa on tukala elää ja joskus lähes mahdotonta luoda uutta.
Mitä siis tehdä, jos seuraavan projektin rahoitus on auki ja ryhmän tulevaisuus tai koko seuraava toimintavuosi hämärän peitossa?
Carl Knif Companyssa asia on yritetty ratkaista vähentämällä vakituisen henkilökunnan laskettuja työtunteja. Taiteellinen johtajakin saa palkkaa ainoastaan tuotantokohtaisesti. Ryhmän ainoa vakituinen työntekijä on puolipäiväinen toiminnanjohtaja, joka vastaa kaikesta paitsi taiteesta: hallinnosta, teostuotannoista, taloudesta, viestinnästä, markkinoinnista, rahoitushakemuksista, suunnittelusta, kehittämisestä…
Puoleen päivään pitää saada mahtumaan paljon!
Lisäksi tuotantojen aktiivivaiheessa työskentelee tarvittaessa viestintäammattilainen, 10–30 prosentin työajalla.
Vaikka tuore listaus toimialojen kannattavuudesta Suomessa osoittaa, että esittävät taiteet (sijalla kuusi) ja taiteellinen luominen (sijalla yhdeksän) ovat aidosti kannattavia elinkeinoja, niiden tekemisestä maksettava hinta on nyt kohtuuton. Miten paljon parempaa taide voisi olla ja miten hyvin se voisikaan tuottaa, jos sille vain annettaisiin kunnolliset resurssit!
”Työllistämme välillä viisitoista ihmistä vuodessa, joskus jopa kolmekymmentä, mutta silti ryhmä nähdään puolikkaan työntekijän mikroyhteisönä, jota ei pidetä uskottavana esimerkiksi taloudellisen vaikuttavuuden kannalta. Kuitenkin suurin osa vapaan kentän toimijoista tekee juuri näin, koska vaihtoehtoja ei ole.”
─────
Carl Knif valmistui Teatterikorkeakoulusta tanssijaksi vuonna 2000. Hän alkoi kehittää omaa liikekieltään jo opiskeluvuosina, mutta tanssi valmistuttuaan useiden suomalaisten koreografien teoksissa. Knif toimi vakituisena vierailijana myös Tero Saarinen Companyssa ja sai tältä tukea ja kannustusta oman taiteilijuutensa tutkimiseen.
Ensimmäiset koreografiansa ammattilaisena Knif toteutti pyytämällä tanssijakollegoita mukaan teoksiinsa. Se toimi hyvin, mutta vähitellen hän alkoi kaivata pysyvyyttä jatkuvasti vaihtuvien työryhmien ja pätkäsopimusten sijasta.
”Aloin elätellä haavetta, että voisimme kokoontua samojen ihmisten kesken ja jatkaa ajatuksellisesti tai temaattisesti siitä, mihin olimme edellisessä teoksessa päässeet. Tuotin itse jokaisen teoksen, eli koreografian tekemisen lisäksi kokosin ryhmän ja hain sille rahoituksen. Työmäärä kävi lopulta yhdelle ihmiselle aivan liian raskaaksi.”
Vuonna 2009 Knif koreografioi Mandorla-nimisen teoksen, josta tuli monella tavalla merkkipaalu hänen urallaan. Hän koki löytäneensä toimivan yhteistyön suunnitteluryhmän kanssa sekä onnistuneensa kiteyttämään hengitykseen, tilaan ja katseeseen pohjautuvan metodinsa, joka on edelleen keskeinen osa ryhmän dna:ta.
Helsingin Sanomissa teosta pidettiin ”pelkistettynä, modernina ja visuaalisesti hienona” sekä ”viimeisintä yksityiskohtaa myöten mietittynä”.
Mandorlan menestystä seurasi tilaus Helsingin Juhlaviikoilta, mitä voi pitää selkeänä läpimurtona.
Juhlaviikkojen Hologram Walls -teoksen tuotannosta 2010 tuli kuitenkin niin suuri ja vaativa, että sitä tehdessään Knif paloi loppuun. Kävi selväksi, että hän ei voisi enää vastata kaikesta yksin. Jälkikäteen hän ajattelee oman tilanteensa heijastuneen koreografiassa toteutettuihin fyysisiin ja henkisiin ääritiloihin.
Ensimmäiseksi tuottajaksi ryhmään kiinnitettiin Laura Karén, hänen jälkeensä tehtävää hoiti oman yrityksensä kautta Ona Sandberg. Vuonna 2018 tuottajan tilalle palkattiin ensimmäinen toiminnanjohtaja, Marjo Pyykönen.
Omaa tilaa ryhmällä ei ole ollut missään vaiheessa. Varasto on, mutta harjoitus- ja esitystilat etsitään ja vuokrataan jokaista produktiota varten erikseen.
”Teemme siis töitä kukin kotoamme käsin ja tapaamme sitten kahviloissa tai milloin missäkin”, Marjo Pyykönen toteaa.
Tällä hetkellä ryhmä harjoittelee Aleksanterin teatterilla, jossa pitkään jatkuneet sisäilmaongelmat ovat edelleen läsnä. Työtä tehdään siis osin terveyden kustannuksella, koska kohtuuhintaisia ja riittävän suuria harjoitustiloja vaikkapa kuudelle tanssijalle on Helsingissä todella vähän.
─────
Iso ongelma vapaalla kentällä on se, että taiteilijoiden henkilökohtaiset apurahat vaikuttavat usein ryhmien hakemaan rahoitukseen. Näin ei tietenkään pitäisi olla.
”Rahoitusta myöntävät tahot eivät kommunikoi kovin läpinäkyvästi, joten tässä joutuu tavallaan arvailemaan”, Knif sanoo. ”Minusta on kuitenkin ollut selvää, että niinä vuosina, kun Company on saanut toiminta-avustusta, itselleni ei ole myönnetty esimerkiksi Taikesta henkilökohtaista apurahaa. Jos taas olen itse saanut apurahan, kuten nyt Kulturfondenilta, muut säätiöt eivät myönnä tukea myöskään Companylle.”
Tuntuu siltä kuin ryhmää rangaistaisiin sen vetäjälle myönnettävästä tunnustuksesta – ja toisin päin.
Moni vapaan kentän ryhmä tekee niin, että mikäli toiminta-avustusta ei ole tai se ei riitä, eikä produktiokohtaisesta avustuksestakaan ole varmuutta, työryhmään kuuluvat taiteilijat hakevat henkilökohtaisia apurahoja ja kuittaavat palkkionsa niillä. Näin ei kannattaisi toimia, mutta tuotannossa mukana oleminen on monelle kaikkein suurin kannustin.
Carl Knif Companylle on myönnetty vuodesta 2020 alkaen Taiteen edistämiskeskuksen sekä Helsingin kaupungin toiminta-avustus, minkä lisäksi ruotsinkieliset säätiöt Kulturfonden ja Konstsamfundet ovat myöntäneet yksittäisiä, niin ikään toiminta-avustuksen nimellä kulkevia apurahoja.
Summat ovat Pyykösen mukaan pieniä, mutta kun niitä on riittävän monta, niillä on pystytty maksamaan kahden osa-aikaisen työntekijän palkka sekä Knifin, tanssijoiden ja suunnittelijoiden (kuten lavastajan, pukusuunnittelijan, valo- ja äänisuunnittelijan) produktiokohtaiset palkkiot.
Ryhmän sisällä on linjattu, että mikäli jollekulle myönnetään henkilökohtainen apuraha, se on varmuudella oikein ja ansaittu eikä vaikuta hänen työllistämiseensä tai palkkioonsa produktiossa.
”Miksi me yritämme ja yritämme ja yritämme, jos lopputulos on, että se mitä sinulle myönnetään, on jostain muusta pois”, Marjo Pyykönen kysyy. ”Meidän tavoitteemme on vain saada kohtuullinen korvaus tekemästämme työstä ja kehittää samalla ryhmän toimintaa ja levittää sitä niin laajalle kuin mahdollista.”
Apurahojen saamisesta on kuitenkin tullut kaiken aikaa vaikeampaa. Carl Knif Companylle ei ole myönnetty viimeiseen pariin vuoteen yhtään produktioavustusta, vaikka uusia koreografioita on tehty vuosittain useampia.
”Olemme menneet toiminta-avustuksilla ja satunnaisilla esityskorvauksilla ja myyneet muutamia työpajoja toisille tanssin alan ammattilaisille. Niillä on ollut pakko rahoittaa kaikki. Se tuntuu kyllä aika kohtuuttomalta.”
─────
Ryhmän seuraava teos, Matching Steps, nähdään lokakuun alussa Kansallisoopperan Alminsalissa. Ooppera järjesti tanssin ammattilaisille avoimen haun, ja 18 koreografiasta Matching Steps oli ainoa, joka tuli valituksi. Tieto valinnasta saatiin keväällä 2024.
”Nyt joku rahoittaja voi sitten päätellä, että jos me kerran pääsemme Alminsaliin esiintymään, meillä on kaikki hyvin. Mutta eihän se sitä tarkoita”, Pyykönen sanoo. ”Mehän tuotamme sen kaiken, maksamme joka ikisen työryhmäämme kuuluvan palkat, harjoittelemme muualla ja maksamme siitäkin. Onneksi emme joudu maksamaan vuokraa Alminsalista, mikä olisi normaalitilanne.”
Kansallisbaletin osuuteen tässä mallissa kuuluu tekniikka ja tekninen henkilökunta, lipunmyynti sekä markkinointiin osallistuminen. Ryhmällä on päävastuu viestinnästä, mutta se on mukana oopperan kausiesitteessä.
Kansallisoopperan ja -baletin kädenojennus on tanssin vapaan kentän toimijoille erinomainen mahdollisuus saada uutta yleisöä ja näkyvyyttä teoksen tarkoitukseen soveltuvissa puitteissa.
”Ainakin tähän asti kaikki oopperalla on sujunut suorastaan täydellisesti”, Marjo Pyykönen kiittää. ”Olemme tehneet aika paljon yhteistuotantoja, ja yleensä on täytynyt vääntää ja kääntää asiasta jos toisestakin. Nyt kaikki tuntuu onnistuvan, ja hieno koneisto järjestää asiat käden käänteessä. On ihan mahtavaa tehdä töitä heidän kanssaan!”
Matching Steps on Carl Knifin paluu liikelähtöiseen tekemiseen.
”Olen työskennellyt viime aikoina paljon tekstin ja fyysisen teatterin kanssa, mutta nyt sukellamme takaisin abstraktin nykytanssin maailmaan. Äänellisenä lähtökohtana on Steve Reichin Clapping Music, jossa tanssijat luovat taputtamalla myös osan musiikista ja äänimaailmasta.”
Teos syntyy pitkälti improvisoiden, mutta Knif toteaa, ettei sittenkään pääse viehtymyksestään narratiivisuuteen. Käveleminen ja siihen liittyvät suureet, kuten suunta, nopeus ja intensiteetti, rinnastuvat teoksessa oman rytmin ja sisäisen äänen kuuntelemiseen.
”Mitkä ovat ne lainalaisuudet, jotka meitä liikuttavat, ja miksi sitä omaa sisintä on tässä ajassa niin vaikea kuunnella? Sitä mietin.”
Tutut tanssijat koottiin keväällä viikon mittaiseen workshopiin, ja kun perusteet olivat valmiiksi hallussa, koreografian työstämisessä päästiin suhteellisen pian lähelle sitä ydintä, johon Knif pyrkikin.
─────
Ryhmän koossa pitäminen on Carl Knifin toive. Nykyinen rahoitustilanne tavallaan myös pakottaa taiteilijat muodostamaan ryhmiä, sillä prosessit ovat usein niin tiiviitä, että asioiden hakemiseen, uusiin avauksiin tai kokeiluihin jää jatkuvasti vähemmän aikaa. On siis parempi pitäytyä tutuissa tekijöissä ja jo koetelluissa käytännöissä. Sellainen saattaa jossain tapauksissa latistaa taidetta ja tehdä siitä turvallisuushakuisempaa.
Vaikka hyvin toimiva ryhmä on arvokas, Knifin mukaan uudet ihmiset laittavat usein asioita liikkeelle.
”Tekee hyvää saada porukkaan ihmisiä, jotka hapettavat yhteisöä ja esittävät kysymyksiä. Se, että avaamme ja perustelemme omaa metodiamme ja työskentelytapaamme hioo sitä samalla paremmaksi.
Harmi vain, että emme voi palkata uusia tanssijoita kovin usein. Tanssijathan ovat aktiivisia, koska töitä on niin vähän ja palkat parhaassakin tapauksessa pieniä. Kyselyitä tulee viikoittain.”
Mikäli haluaa työskennellä sisältö edellä, suunnitteluvaiheen tulisi olla pitkä – eikä sitä voi tehdä ilmaiseksi. Muuten ei elä.
”Meillä on tiivistetty ja typistetty ja otettu omasta selkänahasta kaikki, mitä on voitu ottaa”, Marjo Pyykönen sanoo. ”Jos nyt vielä leikataan, taiteen tekeminen ei ole enää mahdollista. Sietokyky alkaa olla finaalissa.”
Alalla ei myöskään ole minkäänlaisia puskureita. Jos eteen tulisi äkillinen, mutta perin inhimillinen tilanne, jossa esimerkiksi joku tanssijoista sairastuu, uuden ihmisen harjoituttamiseen ei yleensä ole aikaa eikä rahaa.
Carl Knifin teoksia on esitetty toistaiseksi kymmenessä maassa, eniten Suomessa, toiseksi eniten Ruotsissa. Vuonna 2019 ryhmä sai OKM:ltä kulttuurivientirahoituksen, ja vaikka korona kaatoi osan kansainvälisistä hankkeista, kaukaisimmat yhteistyökumppanit ovat olleet Kanadassa ja Hong Kongissa.
Kansainvälistyminen on täysin tekijöiden itsensä varassa. Suomessa ei useinkaan tunnuta ymmärtävän, että esimerkiksi Ruotsin näkyvyys maailmalla perustuu merkittäviin taloudellisiin panostuksiin, samoin kuin organisoituun vientitoimintaan. Suomi sen sijaan leikkaa vähätkin varat kulttuurialan väliportaan toimijoilta.
─────
Tanssin alan suurimmat odotukset vuosikausiin kohdistuivat vuonna 2022 valmistuneeseen Tanssin taloon. Siitä toivottiin paitsi profiilin nostatusta myös erin tanssilajien kohtaamispaikkaa, koulutus- ja keskustelufoorumia, harjoitustiloja, uutta yleisöä. Näkyvyyttä lukuun ottamatta toiveet eivät täyttyneet. Valtaosa alan ongelmista on ennallaan.
Carl Knif näkee Tanssin talon koko alan arvostuksen kannalta tärkeänä todisteena tanssin yhteiskunnallisesta merkityksestä. Ikävä vain, että melkein kenelläkään Suomessa ei ole varaa toimia siellä. Vuokrat ovat niin korkeita ja 700-paikkainen suuri sali siinä määrin haastavaa saada täyteen, että käytännössä kaikki siellä menestyvät esitykset ovat ulkomaisia vierailuita. Ne toteutetaan lähes poikkeuksetta Jane ja Aatos Erkon säätiön tuella.
Yksi vapaan kentän nykytanssiesitysten erityisyyksistä on se, että esityskaudet ovat todella lyhyitä, usein vain muutaman esityksen mittaisia. Teoksia on saatettu valmistella hyvinkin pitkään, mutta niiden tulkinnat eivät useinkaan ehdi syvetä eivätkä katsojat edes kiinnostua uudesta esityksestä, kun ”kausi” on jo ohitse.
”Se on jotenkin absurdia ja tietenkin myös hirveää haaskausta”, Knif sanoo.
”Rahoittajat aina puhuvat siitä, että teosten elinkaaria pitäisi pidentää, mutta ei ole mitään instrumentteja, millä se tehtäisiin. Jatkuvasti pitää olla suunnittelemassa tai tekemässä uutta. Se on todella ristiriitaista ja uuvuttavaa. Hirveä työ, ja yhtäkkiä se oli sitten siinä.”
Vapaat tanssiryhmät ovatkin ottaneet lusikan kauniiseen käteen ja ryhtyneet puuhaamaan yhteistä hanketta jo olemassa olevien teosten kierrättämiseksi suomalaisissa VOS-teattereissa. Hankkeelle on haettu rahoitusta, päätökset tulevat joulukuussa.
Omalta osaltaan asiaan pyrkii vaikuttamaan myös Uudet klassikot – Nya klassiker -rahasto, joka on tarkoitus tukea asemansa jo vakiinnuttaneiden taiteen tekijöiden työskentelyä ja kasvun edellytyksiä. Rahaston perustajina ovat valtio sekä Suomen Kulttuurirahasto, Svenska kulturfonden, Alfred Kordelinin säätiö ja Jenny ja Antti Wihurin rahasto.
Rahasto kannustaa vapaan kentän toimijoita yhteistyöhön pyrkien samalla kasvattamaan teosten elinkaaria, yleisöjä, tavoittavuutta ja tunnettuutta.
Yhteistyömahdollisuuksia toisten ryhmien kanssa toki toivotaan, mutta tilanteessa, jossa vapaan kentän ryhmät kilpailevat toistensa kanssa samoista rahoituslähteistä, tilanne ei ole yksinkertainen.
Nykytanssi ei myöskään ole erityisen helposti markkinoitava taiteenala, joten on aina jossain määrin epävarmaa, tulevatko ihmiset sitä katsomaan. Varman päälle laskevat teatterinjohtajat eivät välttämättä olekaan halukkaita ottamaan sitä riskiä, että luovuttavat näyttämönsä tanssiryhmälle.
Kokonaisuuteen liittyy myös media. Koska taidetta noteerataan enää harvassa tiedotusvälineessä, eikä ennakkojuttuja tehdä juuri lainkaan, yleisö ei välttämättä edes tiedä, mitä kaikkea heidän kotipaikkakunnallaan kulloinkin esitetään.
Carl Knif Company on onneksi saanut nauttia hedelmistä, joita ei suoda kaikille. Monista ryhmän esityksistä on nimittäin ilmestynyt useita artikkeleita.
”Välillä mietin, voiko sekin kääntyä meitä vastaan”, Marjo Pyykönen pohtii. ”Ajatteleeko joku, että meillä menee huippuhyvin, kun olemme esillä mediassa?”
Syyskuussa 2025
Suna Vuori, perustuen Knifin ja Pyykösen haastatteluun
