Carl Knif jutteli helmikuussa säveltäjä Juhani Nuorvalan sekä toimittaja ja kriitikko Jari Kallion kanssa minimalistisesta musiikista ja sen yhteyksistä tanssiin, esimerkkinään Steve Reichin klassikkokappale ”Clapping Music” (1974), joka toimi myös vuonna 2025 ensi-iltansa saaneen Matching Steps -tanssiteoksen innoittajana.
Alla pari otetta keskustelusta!
Clapping Music -kappaleen historiasta
JARI KALLIO
Mikäli oikein muistan, niin syntytarina tosiaan oli sellainen, että Reich yhtyeineen oli esiintymässä Euroopassa ja menivät flamenco-klubille keikan jälkeen, ja siellä syntyi ajatus, että koska Reichin iso teos oli ”Drumming” ja siinä oli paljon marimboja, kellopelejä ja bongorumpuja, kaikki vahvistettua, paljon siis logistiikkaa, paljon teknologiaa.
Ja siitä syntyi ajatus, että mitä tehdään sellaisessa tilanteessa, jos soittajat saapuvat paikalle mutta kamat eivät, tai jos sähköt menevät poikki. Tämä lähti ilmeisesti siitä, että he keikan jälkeen improvisoivat, ja siltä pohjalta syntyi ajatus sitten tällaisesta kahdelle taputtajalle sävelletystä teoksesta, jonka sisarteos ehkä on sitten pikkuisen myöhemmin sävelletty ”Music for Pieces of Wood”, joka on nimensä mukaisesti puukalikoille sävelletty teos, joka käyttää samanlaista ideaa.
Ja voisi sanoa, että ”Clapping Music” on tietyllä lailla ultimate minimalistinen teos siinä, että se pelkistää sen materiaalin hyvin, hyvin pieneen. Siinä on vain nämä kaksi taputtajaa, ei mitään ylimääräistä.
Ja se mikä siinä oli uutuutena, oli se, että jos ajatellaan sitä Reichin varhaista minimalismia sieltä ”It’s Gonna Rainista” ja ”Come Outista” ”Drummingiin”, niin niissä kaikissahan on tämä idea, että on ensiksi kaksi tai useampi soittaja tai nauhuri, jotka esittävät unisonossa samaa materiaalia ja pikkuhiljaa ne liukuvat toisistaan erilleen. Livesoittoja tehdään niin, että toinen soittaja nostaa tempoa pikkuisen niin että pääsee liukumaan yhden iskun edelle.
Siis meillä on tiivis kaanonmuodostelma ja siitä jatketaan sitten toisen iskuun edelleen ja niin edelleen, ja näitä tehtiin vaiheittaisina siirtymiä. ”Clapping Musicissa” uutta on se, että siinä nämä siirtymät ovat ihan suoria hyppyjä.
Eli ne kaksi taputtajaa aloittaa ensin täysin yhdessä. Sitten toinen hyppää yhden iskun edelle ja sitten vähän myöhemmin toisen iskun edelle. Ja siinä syntyy tavallaan kaksitoista erilaista kaanonmuodostelmaa tämän tuloksena
JUHANI NUORVALA
Reich ajatteli, että kun tämä on näin yksinkertainen käytännöllinen kokoonpano, että taputetaan käsiä, niin se on kohtuuttoman monimutkainen tekniikka hallittavaksi siihen yhteyteen. Ei sovi siihen ajatukseen, että tehdään se vaiheittainen siirtymä.
Luulen, että he kokeilivat tätä ensin sillä tavalla ja totesivat, että ei ole hyvä ja sitten he vetäisivät tämmöisen käytännöllisemmän kaanonsarjan.
CARL KNIF
Hienoa saada kuulla syntyhistoriaa. Minulle on tosi vaikuttavaa tässä teoksessa, tai minua inspiroi suunnattomasti se, että nämä soittajat soittavat omaa kehoa. Tässä ei ole soittimia ja eritoten koreografina se, että se on liikettä, että se syntyy liikkeestä, se ääni ja se luo jännitteen ja vaatimuksen tilaan. Ja se on ollut semmoinen asia, mikä on jo aikoinaan tehnyt suuren vaikutuksen.
Minimalismi ja tanssitaide
CARL KNIF
Jopa jotenkin väittäisin, että minimalistinen musiikki on rohkaissut, vaikka kuinka paljon tässä puhutaan tästä taiteenlajien autonomiasta, niin se minimalistinen musiikki on avannut juuri tällaisen maiseman näille tämän ajan koreografeille uskaltaa kehittää uutta ilmaisua. Se on ollut tosi tärkeä yhtälö, että juuri nämä ovat päässeet samassa ajassa työskentelemään yhdessä. Ja näin tästä Judson Dance Theaterin poppoostahan moni kuten Glass ja Childs tekivät pitkään yhdessä työtä.
JARI KALLIO
Se mitä itselleni oli se valtava silmiä ja korvia avaava kokemus minimalismiin törmätessäni, en mä ole toki tällaista käsitteistöä sille ollut silloin antanut, mutta jälkikäteen kun mietin sitä, niin se on nimenomaan sen prosessin sellainen tietynlainen kinesteettinen luonne, paitsi että se on älyllisesti hahmotettavissa, niin se on myös kehollisesti hahmotettavissa. Ja sehän on se valtava viehätys siinä, että nämä eri tasot kohtaavat siinä ja se, että se varmasti avaa teitä näihin eri taidelajeihin ja eri yhteistyömuotoihin.
Minimalismi ja ei-länsimainen musiikki
JUHANI NUORVALA
Voi tietysti ajatella, että tuommoinen hetkessä syntynyt, että Reich on siellä flamencobileissä ravintolan pöydässä laittanut nuoteille, että taputetaan nyt vaikka tätä kuviota. Mutta sitten kun sitä analysoi, käy ilmi, että ikään kuin matemaattisesti juuri tämä yhdistelmä näitä iskuja tämmöisessä kahdentoista pulssin sarjassa tarjoaa mahdollisimman rikkaan kokonaisuuden niitä kaanonasetelmia.
Sanoin, että svengaa niin siinä on semmoinen tietty epäsäännöllisyys, joka tekee sen eteenpäinmenon. Ja tämä on afrikkalaista perua. Se ei ole suoraan mikään afrikkalainen rytmi, mutta siinä näkyy ja sen voi hahmottaa sillä lailla, koska se on kaksitoista. Kaksitoista voi jakaa tasan kolmella ja neljällä ja kuudella. Nämä ovat kaikki säännöllisiä tapoja polkea jalkaa mukana tai nyökyttää päätään, mutta sitten se voi jakaa myös, ja tämä rytmikuvio on sillä tavalla tehty, että se on luontevaa jakaa myös seitsemän ja viiden ryhmiin. Ja tämä on afrikkalainen tapa rakentaa polyrytmejä. Se on juuri sieltä, vaikka tämä ei ole suoraan otettu afrikkalaisesta musiikista.
CARL KNIF
Ei, aivan, ja käsittääkseni just minimalisteille nämä ei-länsimaalaiset musiikkityylit oli tärkeä aines.
JARI KALLIO
Kyllä, ja se mikä näissä vielä on erityisen mielenkiintoista on se, että ne ei niinkään pyrkineet imitoimaan niitä soundeja, eikä sitä pintaa, vaan nimenomaan sitä tapaa rakentaa musiikkia. Siinä mennään rakennuspalikoissa sekä Reich että Glass, varhaistuotannossaan nimenomaan, eivät Glassin biisit kuulosta intialaiselta eikä Reichin biisit kuulosta afrikkalaiselta tai balilaiselta.
Minimalismi ja tekno
JUHANI NUORVALA
Olin aika outo lintu Sibelius-Akatemian sävellysopiskelijana näine kiinnostuksenkohteineni. Mutta siellä opintojen puitteissa tämä kiinnostukseni tuli esiin lähinnä seminaariesitelmissä eikä niinkään vielä sävellyksissäni. Mutta kyllä se suhde on ollut kiinteä ja ilman muuta mun musiikilla on paljon tekemistä tämän kanssa.
Ehkä myös mun myöhäsyntyinen innostukseni elektroniseen tanssimusiikkiin joskus yhdeksänkymmentäluvun lopusta saakka on myös suhteessa tähän, koska sillä on paljon tekemistä minimalismin kanssa.
CARL KNIF
Kyllä, ja haluan palata vielä tähän, koska oikeastaan mulla on mennyt päinvastoin, että mä olen elektronisen tanssimusiikin kautta ja sen jälkeen vasta tutustunut minimalismiin ja sitten hoksannut, että tämä tuntuu jotenkin niin tutulta, että tässä pelataan samojen asioiden kanssa
Minulle oli mullistavaa kun ensimmäisen kerran kuulin ”Coming Outin” ja ”It’s Gonna Rainin”, koska jotenkin ne kuulostavat niin teknolta. Juhani, haluaisitko avata sun suhdetta teknoon?
JUHANI NUORVALA
Suhde sillä ilman muuta tähän on. Siis kyllä elektroakustisen tanssimusiikin monet tekijät ovat hyvinkin tietoisia ja hyvinkin tuntevat Reichinsa ja Glassinsa. Ja päinvastoinkin. Glass on jopa tehnyt yhden semmoisen house-kappaleen 80-luvulla tai ollut mukana tämmöisessä tanssimusiikkibiisissä.
Olen lukenut tämmöisiä anekdootteja, että hän silloin 1976, mistä kultavuodesta tässä on mainittu, hän kuuli diskossa Georgio Moroderin ja Donna Summerin ”I Feel Loven” ja muuta ja sanoi, että hyvänen aika, hehän tekevät ihan samaa kuin me.
Ja kymmeniä vuosia myöhemmin – Glass on aamuihminen ja hänen oli vaikeaa mennä myöhäisiin tilaisuuksiin mutta tuli nyt sitten raahatuksi house-klubille ja hän oli hyvin vaikuttunut, että samaa juttua tehdään. Hänhän on sitä paitsi tehnyt yhdestä Aphex Twinin kappaleesta orkesteriversion, joka on aika mainio.
Steve Reich myös tietoinen näistä.
Mitenköhän mä nyt sitten niin hurahdinkin siihen klubimusiikkiin? Niin nyt joka tapauksessa kävi. Se tuntui hyvin vitaalilta kulttuuri-ilmiöltä ja musiikinlajilta ja olen aina tykännyt syntetisaattoreista.
Minimalistisen musiikin ja postmodernin tanssin jaettu historia
CARL KNIF
Minimalistisen musiikin ja postmodernin tanssin jaettu historia linkittyy vahvasti tiettyyn aikakauteen 60-luvun alussa, Judson Dance Theateriin, New Yorkissa toimivaan kollektiiviin, joka muutaman vuoden aikana tuotti kokeellisia esityksiä ja kokonaisuuksia, jotka eivät sopineet mihinkään yhteyteen, minnekään teatteritaloihin tai konserttitaloihin, vaan niille piti luoda oma alusta ja oma tila. Ja tässä tilassa säveltäjät, tanssijat, koreografit, kuvataiteilijat, sen ajan nuoret tekijät kohtasivat ja tekivät kokeiluja ja syntyi jaetut teesit, joiden kautta alettiin hahmottamaan uutta taidekäsitystä. Muutama tällainen teesi oli esimerkiksi prosessimaisuus, eli ajatellaan teosten prosessin näkökulmasta, että tie lopputulokseen on yhtä tärkeä kuin valmis esitys. Ja sitten tarve purkaa taiteen elitismiä, ja ennakkoluuloton suhde materiaaleihin, ja varsinkin tanssin näkökulmasta tärkeä ajatus jokaisen taiteenlajin autonomiasta. Jokainen taiteenlaji on täysi itsessään. Tämä oli tanssille tosi merkittävä asia, koska tanssi on historiassa ollut monesti alisteinen monelle asialle, juonelle, virtuositeetille. Baletin historialle, mutta myös muille taiteenlajeille. Tämähän sitten johti konkretiassa siihen, että materiaali voi olla mitä tahansa, se voi olla tosi arkinen ja esiintyjä jopa voi olla kuka tahansa, joku tavallinen ihminen, ei välttämättä ammattilainen.
Carl Knifin suhde Clapping Music -kappaleeseen
CARL KNIF
Mä halusin ehkä vähän tätä mun omaa suhdetta just ”Clapping Music” -teokseen avata, koska se on ollut tässä Matching Steps -teoksessani semmoinen yksi taso, sitä teosta tehdessä, tää oma tanssihistoria ja oma historiani tanssijana. Mun ensimmäinen kohtaaminen minimalistisen musiikin kanssa on ollut opiskeluaikoina 1990-luvun puolivälissä Teatterikorkeakoulussa tanssitaiteen laitoksella. Ja tavallaan tämä postmoderni tanssi on hyvin vahvassa kytköksessä minimalismiin. Mä koin, että opiskeluaikoina me elettiin vahvasti vielä postmodernin perinteen vaikutuksen alla. Ja meidän koulutus, tanssijan koulutus, otti paljon vaikutteita siitä, muun muassa se ajatus puhtaasta liikkeestä, ja että liike itsessään ilmaisee paljon ja siihen ei tarvita juonta tai mitään muuta. Ja sitten ajatus että esiintyjä esiintyy omana itsenään, eli ei alistu roolille tai luo mitään roolia. Myöhemmin kun mä olin tokalla vuosikurssilla, meille tuli japanilainen koreografi Anzu Furukawa, jolla on muuten ollut tosi suuri vaikutus suomalaisen nykytanssin kehittymiselle. Hän loi tällaisen paikkasidonnaisen teoksen kuin Masa Yards -98 ja hänen visio oli se, että että me taputettaisiin ”Clapping Musicia” ja siinä lomassa me toteutettaisiin hänen antamia improvisatorisia tehtäviä ja sitten me taas palattaisiin siihen taputtamiseen. Siis aivan fantastinen, hieno ajatus, mutta se osoittautui tosi vaikeaksi.
JUHANI NUORVALA
Olin just sanomassa, että niin yksinkertainen kuin se onkin, niin se on yllättävän haastava. Jopa Reichilla itsellään on kieli keskellä suuta, kun hän sen konsertissa esittää, ja jos siinä pitää vielä tehdä jotain muuta koreografiaa…
CARL KNIF
Niin juuri. Ja sehän osoittautui todella mahdottomuudeksi, koska me emme päässeet edes läpi pelkästään taputtaen sitä. Puhumattakaan siitä, että me tanssisimme siinä lomassa. Päädyttiin loppujen lopuksi siihen, että muusikot tulivat ja soittivat tämän ja me saatiin keskittyä siihen tanssimiseen, mikä itsessään oli ihan riittävän suuri kakku. Mutta siis tämähän oli kokemuksena tosi vaikuttava, että vaikka siinä oli se kriisielementti, että ymmärtää sen materiaalin näennäisen yksinkertaisuuden ja mitä se oikeasti on. Siitä lähtien se on kummitellut. Tämä jotenkin on jättänyt rauhaan tämä kappale ja koen, että nyt tässä teoksessa en tätä tapausta käsittele, mutta sitä omaa historiaa ja semmoista omaa tanssikäsitystä. Ja myös sitä, mitä tämä minimalistinen musiikki ja postmoderni tanssi on tarkoittanut minulle ja mihin se on vienyt minua.
Carl Knifin teokset ja suhde minimalistiseen
CARL KNIF
Omaa työtäni en millään tavalla kutsuisi minimalistiseksi, pikemminkin työskentelen maksimaalisessa kontekstissa. Yhdistän tosi paljon eri tyylilajeja ja eri ilmaisukeinoja sekaisin ja limittäin, työskentelen juonien ja kerronnan kanssa, vaikka näennäisesti esimerkiksi Matching Steps on abstrakti teos. Mutta jotenkin en pääse irti tarinallisuudesta, vaikka tässä just halusin. Ehkä siksi valitsin tämän kappaleen, koska halusin jossain määrin työskennellä minimalistisessa perinteessä sillä tavalla, että on se rajattu määrä liikefraaseja, ja niillä täytyy kertoa se asia. Voin alkaa sen jälkeen luomaan jotain uusia työkaluja, jotta saisin jotain kerrottua tai toteutettua.
Siksi halusin käyttää just ”Clapping Musicia”. Mutta kaikesta tästä huolimatta, mulle minimalistisella musiikilla on aina ollut tosi tärkeä paikka, koska se muistuttaa siitä omasta lähtökohdasta eli siitä tanssijuudesta ja liikkeestä ja se asettaa mut tanssijan tilaan ja tanssiin. Musiikki on mulle semmoinen tila ja mä aina palaan siihen, kun on tarve muistuttaa itseäni tästä aspektista. Haluan palata siihen, mistä keskusteltiin, että mun tie tähän minimalismiin on ollut juuri konemusiikin ja teknon kautta, ja se oli tosi mullistava kokemus, kun ymmärsin, että olen koko ajan ollut linkissä tähän historiaan sen tyylilajin kautta. Koko se ajatus sampleista ja siitä, että käytetään jo olemassa olevaa ja tehdään siitä jotain uutta. Ja kaikki se tuntui tosi kotoisalta ja tutulta.
